MISSÄ STRESSI?

Mä en oikeasti käsitä mitä on tapahtunut. Lasten joulujuhlat on huomenna, aatto viiden yön kuluttua ja neljän päivän työputki ennen sitä. Paniikki puuttuu ja stressi on kateissa.

Makea joululimppujen tuoksu leviää ympäri joulusiivoamatonta huushollia, pojat leikkii piilosta kaverin kanssa, mies viettää pikkujouluiltaa työporukassa ja mä oon ihan tyyni. Käsittämätöntä. Aika ihanaa kuitenkin.


On lapsi syntynyt meille
ja poika annettu on. 
Hänestä elämän löysin,
Jumalan suosion.
Hän on sen ylhäisen koitto,
mi´ maailmaa valaisevi,
vaan ehkä hänen soittons´
maan ympär´ kajahtavi.

Huomenna oma tiernapoikamme astuu parrasvaloihin tähdenpyörittäjänä. Toista saamme ihailla rumpujen takaa ja runonlausujana. Nenäliinat mukaan.

KOHTI TULEVAA

Viikon päästä jouluaatto on jo tosi lähellä. Ihanaa että se tulee ja ihanaa että se on. Riippumatta siitä kuinka paljon oon sen eteen tehnyt tai siihen valmistautunut. Joulun ihme. Lahja meille jokaiselle.

Koululaisten tauko tulee tarpeeseen. On aikaa pysähtyä ja olla yhdessä. Kerätä voimia ja laatia suunnitelmia. Oppia virheistä ja tehdä uusia.

Eteenpäin, sanoi mummo lumessa.

ERITYINEN

Kulunut syksy on ollut erityinen ja poikkeava. Monella tavalla. Oon ollut tilanteissa, joihin en kuvitellut pääseväni, saati joutuvani. Vanhemmuuttani on ravisteltu ja perustuksiani horjuteltu eilisen myrskytuulen tavoin. Eteeni on noussut kysymyksiä, joihin en ole löytänyt vastauksia, ja oon ollut pakotettu kyseenalaistamaan aikaisempaa totuttua ja hyväksikoettua.

Tulla kouluun, syödä kouluruokaa ja opiskella.

Aikaisemmin en ihan ymmärtänyt lastemme koulun rehtorin laatimaa huoneentaulua, joka korosti koulussaolemisen ja ruokailun tärkeyttä ja jätti opiskelun viimeiselle sijalle. Pidin itsestäänselvyytenä että koulutunneille mennään ja niillä pysytään. Kouluruokaakin syödään koska ravintoa tarvitaan, sehän nyt on sanomattakin selvää. Tai sitten ei.

Syksyn aikana on selvitetty että yksi täydellisistä pullistani on lisäksi aivan erityinen pulla. Sellainen, jota koulussaoleminen ja opiskelu ahdistaa. Sellainen, joka tarvitsee erityistä tukea oman kielellisen oppimisensa edistämiseen. Sellainen, jonka vierellä kuljen rinta rottingilla. Rakastaen, huolehtien ja valvoen. Hammasta purren.

TÄYDELLINEN PULLA

Mulla on ollut käsitys, että kauniin ja herkullisen pullan tekeminen on vaikeaa, ellei lähes mahdotonta. Että vaan jotkut tietyt henkilöt pystyy sellasia luomaan, mutta suurin osa porukoista sais omatekoisista pullistaan lähinnä säälipisteitä.

No perjantaina tuli sitten fiilis, että haluan koululaisten saapuvan itsetehdynpullantuoksuiseen kotiin, ja säntäsin kauppaan haalimaan leipomiseen tarvittavat salaiset ainesosat.

Luin ohjeen jauhopussin kyljestä ja aloin tehdä. Taikina muovautui huolehtivissa käsissäni möyheäksi ja eläväiseksi, ja paisuttelin sitä oikeaoppisesti lämpimän veden yllä riittävän pitkään. Valmista taikinaa kaulin ja sivelin, ja huiskuttelin päälle sopivat mausteet. Leikkasin kaulitusta levystä pitkiä lieroja, joita kieputtelin toistensa ympäri, ja pyörittelin niitä söpöihin kasoihin pellin päälle. Voitelin vielä kananmunalla, ripottelin raesokerit päälle ja työnsin uuniin kalliin lastin. Seurasin paistotapahtumaa melkein nenä kiinni uuninluukussa ja ihmettelin.

Kaksi pellillistä pullia. Upeita ja ihanantuoksuisia. Ulkonäöltään erilaisia, mutta koostumukseltaan ja maultaan samanlaisia. Niin täydellisiä. Oih.

Ai juu. Herkkulakko loppui myös mun ja nuorimmaisen osalta jo jokin aika sitten. Elo ilman sokeria oli parempaa, mutta ei kai mikään voita vastapaistetun pullan makua?

TÄNÄÄN, TÄSSÄ JA NYT

Nojaan talon seinään, nassutan oman pihan viinirypäleitä, suljen silmät ja nautin. Auringosta, lämmöstä ja kiireettömyydestä. Tästä hetkestä.

Iloitsen suunnattomasti elämääni juuri nyt sisältyvästä hitaudesta ja raukeudesta. On aikaa olla ja ottaa vastaan. On aikaa nähdä ja kuulla. On aikaa ajatella. Ja maalata pihalle kohonnutta saunamökkiä, ooo!!!!

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sen aika näyttää. Tänään tiedän olevani omalla, tärkeällä paikallani. Tässä ja nyt.

ELÄMÄN PALAPELI

Jo pidemmän aikaa on ollut vähän sellanen eksynyt olo. Sitä ollaan kyllä kartalla, mut ei oikein tiedetä missä kohtaa. Olisko tämä nyt sitä (surullisen)kuuluisaa keski-iän kriisiä?
Eikö sen olis pitänyt olla aika päiviä sitten?

Mulla on vahva tunne siitä, että jotain suurta ja vahvaa on kehitteillä. Saan sellasesta pieniä merkkejä päivittäin, mut en osaa yhdistää niitä mihinkään laajempaan kokonaisuuteen. Palasia sieltä, palasia täältä. Yhteistä osasille on ainoastaan se, että tiedän niiden kaikkien kuuluvan yhteen. Jään jännityksellä odottamaan minkälainen kuvio paloista lopulta muodostuu.

MUISTA HYMY

Ei paha ole kenkään ihminen

vaan toinen on heikompi toista
paljon hyvää on rinnassa jokaisen

vaikk' ei aina esille loista
kas hymy jo puoli on hyvettä

ja itkeä ei voi ilkeä
miss' ihmiset tuntevat tuntehin

siellä lähell' on Jumalakin

- Eino Leino -

SYYSTUULI VAAN SOI LAULUAAN

Mun sydämeni tänne jää

kun aika on mun mennä pois
syystuuli vaan soi lauluaan
kuin kaiken tietää vois

Mun sydämeni tänne jää
aina asuinpaikalleen

vaik itse saan vain viivähtää

kesäiltaan viimeiseen

Mun sydämeni tänne jää
se lähelläsi aina on
sen tavoitat jos haluat
vaik maa ois lauluton

Kun mennyt oon, niin kuulet
vain kuiskeen rantamainingin
jos uskot enemmän kuin luulet
siinä sua tervehdin

Sä kevään näät taas kerran

ja kuulet laulut lintujen

jos herkistyt ees hetken verran

silloin ymmärrät sen

- Juha Vainio -

Hyvää matkaa Pappa-kulta! Lähdit komeasti luonnonvoimien saattelemana, ja sait kauniit hautajaiset, vaikket "kalaaseista" niin välittänytkään. Sinua rakkaudella ja kiitollisuudella muistaen.

LOMAN LOPPU

En muista et olisin aikaisemmin myöntänyt kyllästyneeni kesään ja lomaan. No nyt olen. Kyllästynyt. Menkää jo pois puuduttavat helteet ja ällöttävät kärpäset (sekä velttoilevat teinit). Kaipaan aikaisia aamuja, raikkaita päiviä ja hiljaisia iltoja. Haikailen myös siivouspäivien, arkirutiinien ja töiden pariin.

Lomaviikko Kreikkaan kuuluu kesän helmiin, kuten myös Tukholmanreissu oman perheen poikien kanssa. Päivä skeittipuistoissa -risteily tallentunee pikkumiesten mieliin ikuisiksi ajoiksi. Mä en koskaan opi ymmärtämään mikä niissä touhuissa poikia niin hirmuisesti viehättää. Rullataan laudoilla ja luistimilla niin että hiki kastelee kaikki paikat; välillä kaadutaan ja näyttää pahalta, mut koskaan ei satu tai väsytä, silmien loiste sen kuin kirkastuu. Ihan outoa. Kuitenkin kivaa.

Saunaprojekti on edennyt hitaasti ja varmasti hölmöläistyyliin: Ensin kaivetaan iso kuoppa ja lapioidaan multatuotokset kottikärryyn, jolla ne kärrätään pihan perälle, ja sen jälkeen täytetään sama kuoppa pikkukivillä, jotka lapioidaan ensin sepelikasasta peräkärryyn ja sieltä kuopan pohjalle. Huh. Montakohan miljoonaa lapion heilautusta siihen on mahtunut? Kultsi on täällä ollut reippaana. Rakennuslupaa ei vaan näy eikä kuulu.

Vanhin lapsista lähtee pois. Muuttaa omilleen. Keräilee vaatteitaan ja tavaroitaan pahvilaatikoihin. Malttamattomana ja tyytyväisenä. Toiseksi vanhin myös lähtökuopissa. Äidin mieli yllättävän tyyni.

Teini aloittaa lukion hieman pelonsekaisin tuntein ja murrosikäinen sitäkin innokkaampana yläkoulun. Pojat jatkaa alakoulussa. Elämä rauhoittuu tai sitten ei. Muuttuu joka tapauksessa.

Leikkauksen, sädehoitojen ja kesälorvailun jälkeen oon enemmän kuin valmis aloittamaan arjen pyöritystä. Herkkulakossa ollaan edelleen. Ooho.

LAKKOVAROITUS

Ajeltiin alereissusta kotiinpäin, mössötettiin irtokarkkeja leukapielet kipeinä ja heitettiin ilmoille ajatus herkkulakosta. Huomisesta jouluun? Helppoahan se on suu täynnä sokeria sanoa että nyt riitti sitä sorttia. Siis yök. Ei yhtään tee mieli enää koskaan suklaata tai jätskiä. Eikä ainakaan mitään sipsejä tai tacoja. Kauheen rasvaista ja epäterveellistä. Puistattaa oikein. Kuka nyt sellasta moskaa suuhunsa pistäis? Yih.

Näinkö se muka onnistuis? Ihan vaan sanomalla? Katellaan. Laukunpohjalla on vielä yks patukka. Yes.

LÄMPÖÄ JA LEMPEÄ

Ei se mennyt ihan niin. Luulin viettäväni suurimman osan lomareissustani joko rantsussa tai uima-altaalla loikoillen, mutta omaksi ja muidenkin yllätykseksi ramppasin vuorenrinteitä edestakaisin aamusta alkaen varpaat rakkuloilla.

Ihan mahtavaa. Kertakaikkiaan. Mitkä maisemat. Ja mikä ihana lämpö virkistävällä tuulella laimennettuna. Vuorikiipeilyjen välissä raikastava uintipulahdus ja rentouttava lukutuokio. Ympärillä rakkaita. En vaihtais sekuntiakaan.

HYVIN SUUNNITELTU

Oon täällä selaillut matkaoppaita ja tehnyt perusteellisia pohdintoja ja hiottuja harkintoja lomaviikkoa ajatellen. Ja tullut siihen tulokseen, että aion ensisijaisesti nukkua ja torkkua joko hotellihuoneessa tai rantatuolissa sekä mahdollisesti lukea kirjaa ja työntää varpaat virkistävään meriveteen. Kaikkein hurjimpina hetkinä saatan vuokrata polkupyörän ja ajella pitkin poikin vuoristoisia pikkuteitä ja bongailla upeita auringonlaskuja. No joo, päivän aloitan raahautumalla valmiiseen aamispöytään ja illan päätteeksi mutustelen paikallisia herkkuja eri tavernoissa.

Ei huono. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.

Sitten siinä käy kuitenkin niin, että saadaan juosta teinien perässä 24/7 ja tullaan takaisin entistä väsyneempinä... Kääk.

LOMILLE LOMPS

Me lähetään Kreikkaan. Heti juhannuksen jälkeen. Nelistään. Keskimmäiset ja me kaks. Juhuu.

JÄLKIMAININKEJA

Juhlat on juhlittu. Kaikki hössötykset ja vouhotukset oli ilmeisesti aikataulutettu oikein, koska surullisenkuuluisaa juhla-ahdistusta ei tullut tällä kertaa ollenkaan - ehkä tässä alkaa pikkuhiljaa oppia. Pienin poitsukin selvisi hienosti omista päättäjäisistään aina lakkiaisiin asti, jolloin juhlakengät alkoivat ottaa päähän ja niitä piti potkia puihin ja talon seiniin. Kotimatkalla autossa nassutettu banaani ja varsinkin juhlapöydän kalasoppa palautti hepun taas hyvän käytöksen pariin. Hyvä ruoka - parempi mieli.

Sää olisi voinut olla parempi, jotta oltaisiin voitu oleilla pihalla ja kattaa edes osa tarjoiluista terassille tilanahtauden takia. Tunnelma talossa oli pilvisestä ja viileästä päivästä huolimatta oikein aurinkoinen ja lämmin. Päivänsankari säteili hyvää oloaan ja vieraat tuntuivat viihtyvän. Lauluesityksiä oli perinteiseen tapaan useita, perheenpää piti koskettavan puheen ja lohisoppa maistui, kuten myös täytekakut ja muut leivonnaiset.

Juhlien jälkeen iski vetämättömyys. Hooh. Kortisonilääkityksen vähentämisellä saattaa olla myös osuutta väsymykseen, viimeiset pillerit otan loppuviikosta. Toivotan suloisen joutilaisuuden sydämellisesti tervetulleeksi ja nautin siivotusta kodista ja pihasta täysin palkein pihasohvalta kuikuillen. Ihanaa kun on kesä.

JUHLAN TUNTUA

Voi kun me ollaan taas touhuttu... On se mukavaa kun on juhlat tulossa, niin saadaan putsattua perimmäisetkin nurkat. Tänään hääräiltiin tehokkaasti kolmen sukupolven kesken ja siivottiin talo lattiasta kattoon. Miten ihmeessä tämän siisteyden ja puhtauden sais säilymään lauantaihin asti? Sääennusteen mukaan näyttää nimittäin siltä, että saadaan viettää nämäkin yo-juhlat ahtaasti sisätiloissa, vaikka pihalla olis mitä ihanin puutarha terasseineen. Huomenna kannetaan ulos lisää kalusteita ja jynssätään siitepölyt pois grillikatoksesta, jos siellä kuitenkin vois oleilla edes joitakin hetkiä. Hrrr.

Tuntuu hyvältä olla ajoissa juhlavalmisteluiden kanssa, kerrankin. Vastuuta on jaettu monen eri ihmisen kesken, mikä lisää yhteisöllisyyden ja yhteisvastuun tuntua varmasti juhlankin aikana. Sopan tekijänä on kalamestari itse, saaristolaislimpuista ja juhlien logistiikasta vastaa mestarin puoliso eli armas äitini, täytekakut ja makeat herkut tulee leipomosta sekä vanhimman tyttäreni ja tämän ystävän taitavista käsistä, pullapitkot pyöräyttää anoppini ja juhlajuomat on päivänsankari poikakavereineen tuonut naapurimaasta.

Pöytäliinat ja juhlavaatteet on silitetty ja astiastoja ja lisäpöytiä haalittu sukulaisten nurkista. Opettajille ja koulukavereille on hankittu lahjoja, ruusut on tilattu ja kampaajalla käyty.

Mä en keksi tähän hätään yhtään hommaa, joka olis tekemättä tai retuperällä. Ja se on suuri ihme tässä vaiheessa, kun juhliin on aikaa vielä kolme päivää. Jokavuotinen kevätjuhla-aamun stressikohtaus on silti tuskin vältettävissä, kun joltain kuitenkin häviää kengät tai hajoaa sukkahousut tai menee hermot.
Sitä odotellessa.

OTTEITA ÄITIENPÄIVÄLTÄ

"Mom, mom is such a special word
the loveliest I´ve ever heard.
A toast to you
above all the rest
mom, you´re so special
you are simply the best."

"No matter what we go through
and no matter how much we argue
I know in the end
she´ll always be there for me."

"I have the best mom in the world."

Minäkö? Kuka muu muka? Snif.

"Tänään tunsin onnen. Koko perhe plus muutama mummo koolla takkahuoneessa. Isi soittaa pianoa ja pikkuveli kitaraa, loput laulaa tai kuuntelee hiljaa. Kukaan ei näpytä puhelinta. Kaikki on läsnä, just siinä sillon. Mitään ei puutu."

EDIT. Kaksi viikkoa myöhemmin tyhjentelin roskiksia ja murkun huoneesta löytyi lappu seuraavalla tekstillä:

"Oot kuuden lapsen äiti ja jaksat aina huolehtia meistä. Sulla on muutenkin raskasta, kun käyt sädehoidoissa. Voidaan auttaa aina sua, jos tarviit apua jossain. Mutta kuitenkin, oot aina tosi tärkee ja rakastan sua." 

Luulisin että paperinpala oli tarkoitettu liimattavaksi äitienpäiväkorttiin - tarina ei kerro miksi se päätyi roskiin. En lähde sen kummemmin asiaa selvittämään, vaan nautin liikutuksen aalloista.

P.S. Sädehoidoissa käyminen ei ole ollut ollenkaan raskasta, mistäköhän sellainen ajatus oli tullut pikku rimpuilijan mieleen..?

LESS IS MORE

Fear less

hope more

eat less

chew more

whine less

breathe more

talk less

say more

hate less

love more

and all good

things are yours.

- Nick Nicholson -

UNELMISTA TOTTA?

Meille on tullut pihaan yksi autonrotisko lisää, niitä on siinä nyt yhteensä neljä kappaletta. Tai tämä viimeisin taitaa olla ainoa varsinainen rotisko, ne muut on ihan kelpo ajopelejä. Ei mulla ollut sydäntä asettua vastustamaan, kun mies säteilevin kasvoin esitteli netistä bongaamaansa 26-vuotiasta kaunotarta, kahden tonnin sporttimersua. Olkoon, ajattelin. Oltiin otettu pikkasen asuntolainaa lisää, että saatais pihasauna pystyyn, ja siinä oli sitten vähän ylimääräistä. Vaarin vanha autokin on myynnissä ja lähtee toivottavasti pian uuteen kotiin. Ja onhan meitä ajokortin haltijoitakin sen verran monta tässä porukassa, että kolme autoa taitaa olla minimi, ainakin sitten kun mäkin taas pääsen ratin taakse ja työelämään. Sitä paitsi sen mersun kyydissä tulee aika magee fiilis, sellanen villi ja vapaa...

Tämän talon toiset ylioppilasjuhlat taitaa olla todellisuutta reilun kuukauden päästä, kun toiseksi vanhin tyttö saa painaa valkolakin päähänsä. Hermoilin melkoisestikin sädehoitojen sivuvaikutuksia nimenomaan juhlien järjestämisen kannalta, mutta ihan turhaan - ikkunoidenpesuun ja superjynssäyksiin ei ole mitään esteitä. Kaunista säätä voisin toivoa tälle kerralle, että saatais terassikin käyttöön. Toisaalta, jos myräköi niinkuin viimeksi, vietetään tiiviitä hetkiä sisätiloissa kylki kyljessä, siinäkin on ihan omanlainen tunnelmansa.

Tämä kevät on ollut poikkeuksellinen monellakin tapaa. Lumet suli jo maaliskuussa, ja huhtikuussa rikottiin kahdenkymmenen lämpöasteen raja. Lumen puuttumisesta johtuen kevään edistymistä on voinut seurata aiempaa tarkemmin. Kukkia työntyy esiin jo valkovuokkoja myöten, onko ne muka yleensä näin aikaisessa? Pääsiäispyhinä lapset juoksenteli pihassa paljain varpain ja ilman paitoja kielloista huolimatta. Uimaankin olisi pitänyt päästä. Pitkäperjantaina osallistuttiin miehen ja poikien kanssa ensimmäistä kertaa Ihmisen Poika -pääsiäisvaellukseen; esitys oli varsin vaikuttava sekä pienten että isojen mielestä.

Arki soljuu sukkelaan. Mä suhailen siellä hoidoissa joka arkipäivä ja luppoajat haahuilen metsässä koiran kanssa tai rapsutan pihaa. Viikonloppuisin touhutaan perheen kanssa kaikkea tai ollaan vaan. En oikeastaan tiedä miten voisin aikaani paremmin käyttää. No jaa. Liikuntaa haluaisin jo harrastaa vähän tehokkaammin, mutta hoitojakso hillitsee ajatusta. Ensi syksystä alkaen pääsen vihdoin toteuttamaan pitkäaikaista haavettani tanssahtelemalla paikallisen tanssiseuran porukoissa. En malttais odottaa.

Sitten me ollaan suunniteltu kovasti kesää. Heti koulujen loppumisen jälkeen meidän pienin mies osallistuu omasta vaatimuksestaan neljän päivän akrobatia- ja parkour-kurssille, mikä on sensaatiomaisen ihmeellistä. Tätä heppua on kannettu väkisin eskariin ja houkuteltu ties millaisten harrasteiden pariin, mutta mihinkään ei ole jääräpää suostunut. Vaan nyt on toinen ääni kellossa. Tuntuu että nää temppuhommat on meidän molemmille pojille koko elämä. Pihalla heitellään voltteja, seistään käsillä, temppupyöräillään, skeittaillaan, skoottaillaan ja rullaluistellaan. Sisätiloissa loikitaan, kiipeillään ja pyöritään huonekalujen yli - tässä kohtaa mulla loppuu välillä kärsivällisyys ja alan jäkättää. Nuorimmaisten tyttöjen kanssa ollaan mietitty jo pidempään etelänreissua, ja sitten olis haaveissa myös käväistä poikien kanssa Tanskassa. Jälkimmäinen matka ei välttämättä toteudu tänä kesänä, mutta katotaan mihin rahkeet (ja rahat) riittää. Mökkiloma jää tältä kesältä tekemättä, mutta sauna saattaa siis kohota tuonne pihan perälle jo lähikuukausien aikana.
Voihan vihta.

Ihme kirjoitusripuli iski...

SÄTEISSÄ

Tänään se sitten alkoi. Kammottavalta kalskahtava sädehoito. Hrrr...

Siellä mä makasin penkillä maski naamassa ja kuuntelin ympäriltäni tulevaa hiljaista hyrinää. Olo oli kuin riippumatossa kesäkärpästen suristessa taustalla - olisin voinut vaikka nukahtaa. Ja yhtäkkiä kaikki oli ohi. Ei muuta kuin takaisin taksin kyytiin ja kotiapäin. Huomenna uudestaan.

TÄLLÄ VIIKOLLA

Tänään on neljä viikkoa leikkauksesta ja kuherruskuukausi asian tiimoilta myös lopuillaan. Oon laskeutunut maan pinnalle enkä enää liitele ja poksahtele välikerroksissa kuin silloin tällöin. Toisaalta harmillista, toisaalta tarpeellista. Yhtä valtavaa kokemusvyyhtiä rikkaampana painelen nyt menemään kohti tulevaa valoisin mielin.

Tällä viikolla tapaan lääkärin syöpätautien klinikalla ja mulle tehdään muotti, jonka kautta ruvetaan pienentämään päähän jäänyttä kasvaimen osaa sädehoidon keinoin. Tällä viikolla reissaan myös junalla tapaamaan ystävää. Toisen ystävän ehdotuksesta keksin aamulla kokeilla näkymättömän ja venyvän sairaalateipin vaikutusta elottomaan vasemmanpuoleiseen otsalihaksistooni, ja WAU: naamasta tuli symmetrinen myös vanhan jakauksen kanssa. Voi tätä estetiikan ja turhamaisuuden riemuvoittoa!

SANA TÄNÄÄN

Opiskeluaikoina opin piipahtelemaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sivuilla (evl.fi), joista löytyy kaikkea kivaa ja mielenkiintoista kirkkomme toimintaan liittyen. Tänään sieltä osui silmiini varsin vaikuttavasti päivän sana, joka on seuraavanlainen:

Autuas se, joka koettelemuksessa kestää. Sen kestettyään hän on saava voitonseppeleeksi elämän. Jumala on sen luvannut niille, jotka häntä rakastavat. 

Jaak. 1:12

IHAN KOHTA

Esikoisemme, ensimmäisemme tulee ihan kohta takaisin maailman toiselta puolelta. Thaimaassa, Kamputseassa ja Australiassa on nyt reissattu reppu selässä upeita kokemuksia kerryttäen yli kolmen kuukauden ajan, mutta kotia ja perhettä on kuulemma jo kova ikävä. Ollaan menossa kullan kanssa kahdestaan lentokentälle vastaan hartaasti odotettua tytärtämme - ilmassa on suuren juhlan tuntua. Ympyrä voi taas sulkeutua. Kiitos ja ylistys.

OLLAANKO JO SIELLÄ?

Viime päivinä mun päässä on soinut yks biisi. Uudestaan ja uudestaan. Mä kuulin sen eka kerran isoäitini 90-vuotisjuhlissa tän vuoden alussa toiseks vanhimman tyttäreni ja tämän poikakaverin esittämänä. Hitsi kun osaisin liittää tähän sen alkuperäisen musavideon YouTubesta. Se kappale varsinkin oman rakkaani esittämänä oli niin täynnä kuplivaa iloa ja valoa, ettei se lopu ikinä. Joka puolella vaan pulppuaa koko ajan :)



Reino  & The Rhinos / AURINKO

Mistä mä sen tiedän, ollaanko jo siellä
Pitäiskö mun jatkaa vai onko menty jo hukkaan
Miten mä sen tunnen jos mä löydän sen
Mistä tunnen onnen kun mä ohi kävelen

Opasta mua aurinko, mä pelkään pimeää
Polta jo pois ahdinko, mä kaipaan elämää
Näytä mulle tie aurinko sun uuteen aamuun
Kaikki tää murhe ja vahinko sun tuuleen haihtuu
Opasta mua aurinko sillon kun mä en nää
Polta jo pois ahdinko, mä haluun sut mun elämään
Näytä mulle tie aurinko sun uuteen aamuun
Kaikki tää murhe ja vahinko sun tuuleen haihtuu

En taida enää jaksaa silmiäni ummistaa
Mä sydämeni avaan ja jään sun aamua odottamaan
Kun taas nähdä saan sinitaivaan
Se mua muistuttaa kuinka suurta kaikki pieni onkaan

KIITOLLINEN

Täällä ollaan taas. Tuntuu kuin olisin käynyt ulkoavaruudessa ja leijailisin nyt jossain ihmeellisessä välimaastossa. Valtavat voimat ja tunteet jyllää sisuksissa ja ympärillä, sanat ei riitä kertomaan. Jotain todella upeaa tapahtuu koko ajan. Kaikki elämiseen ja olemiseen liittyvät asiat on käännetty ympäri ja pilkottu ihan pieniksi paloiksi. Annan virran viedä ja nautin matkasta joka solullani. Tämä on mun polkuani.

Ei sitä kasvainta saatu kokonaan pois. Kolmoishermokasvain sijaitsee hankalan reitin päässä toisen aivoihin vievän pääverisuonen vieressä. Seuraavaksi toivutaan leikkauksesta ja suunnataan sitten sädehoitoihin. Vasen puoli kasvoja on hermovaurioiden vuoksi laajalti tunnoton, mutta huulet nousee hymyyn ja silmäluomet sulkeutuu samaan aikaan. 

NYT MENNÄÄN EIKÄ MEINATA

Sisuksissa kihelmöi. Odotus on päättynyt. Hirmuinen draivi on päällä ja heikompia hirvittää. Se on menoa nyt.

Ylihuomenna startataan kohti leikkauspöytää. Kierretään magneettikuvauksen, verikokeiden ja lääkärihaastatteluiden kautta osastolle, josta on järjestetty kuljetus pääkallopaikalle (heh). Toimenpiteeseen, jota ne huipputyypit tekee päivittäin. Huipputyypeille.

Saa peukuttaa. Palaillaan.