TÄMÄ HETKI

Mä oon miettinyt paljon aikaa ja sen kulumista. Mihin me aikaamme käytetään, mihin meillä on kiire? Miksi hidastaminen
tai peräti pysähtyminen on niin vaikeaa? Mitä me oikeastaan pelkäämme? Että jäädään kyydistä tai ei ehditä. Tehdä mitä? Elää?

Elämisen ydin löytyy mun mielestä olemisesta. Olla kuulolla,
olla lähellä, olla läsnä. Helpommin sanottu kuin tehty.

ME KAKS TAMMIKUUSSA

Tänään on ollut hyvää aikaa miettiä meitä. Ollaan oltu kotosalla koko päivä eikä jaksettu lähteä edes hiihtokisoihin, vaikka oli maailmankaikkeuden upein talvipäivä. Tällaisia toipumispäiviä tarvitaan tasapainottamaan muutoin niin hektistä elämää.

Vanhempina me ollaan viime aikoina järjestäydytty ja käyty ongelma-alueiden kimppuun siellä missä tarvetta on ilmennyt. Yhteinen rintama on pitänyt ja pahimmilta selkkauksilta ollaan vältytty, vääntötilanteet lasten/nuorten kanssa on hoituneet uudenvuodenpäivää lukuunottamatta melko kivuttomasti.
Hmm, oikeastaan sellaista kunnon vääntöä ei ole enää vähään aikaan edes ollut... Oho. Edistystä.

Kalenteriakin on selailtu ja todettu että täyttä on. Jostain sitä yhteistä aikaa vaan tarttis löytyä, mutta kun aina tulee jotain muuta. Tärkeämpää? Tuskin.

LEPOPÄIVÄ

Sunnuntai.
Ei mitään ohjelmaa.
Ihanaa.
Levätään.

AURINKOA ETSIMÄSSÄ

Lähdettiin pikkumiehen ja koiran kanssa heti aamupalan ja koulu-kuskausten jälkeen metsään. Auringon saattoi aavistaa jossain kaukana korkeiden kuusien ja lumisten kallioiden takana. Askel upposi välillä reittä myöden kinokseen ja eteneminen oli HIDASTA.

Kotipihalle päästyämme oli aurinko tullut kokonaan esiin.
Heleä linnunlaulu soi pihakoivussa ja ihan kuin räystäistä olisi tipahtanut pisara. Pienen pieni kevään aavistus keskellä totisinta talvea.

P.S. Aurinko pilkistää myös alimmaisessa kuvassa, jos tarkasti katsoo :)

TEHOKASTA LÖYSÄILYÄ

Iltapäivisin ruuan jälkeen väsyttää aina ihan sairaasti. Lapset tekee läksyjä tai leikkii hiljalleen omia juttujaan ja mä otan vaivihkaa sohvalla mukavamman asennon viltin alla. Ihan vähän aikaa vaan, ajattelen, ja laitan silmät kiinni ja nautin suunnattomasti tekemättömyydestä ja lämpimästä olosta. Kääriydyn entistä piukemmalle myttyrälle ja annan ajan kulua...

Ryhdistäytymisvaiheessa olisi kahvikupposellisesta paljon apua, mutta siihen myrkkyyn en enää lankea kun kerran eroon pääsin. Kupillinen teetä ei virkistä ollenkaan samalla tavalla - muutama suklaapäällysteinen keksi sen sijaan saa katseeseen taas eloa. Ja eikun eteenpäin, sanoi mummo lumihangessa!

Mä oon nyt kehitellyt noiden löysien iltapäivien vastapainoksi vähän liikunnallisempia iltoja itselleni. Juoksuharrastuksen oon vihdoin ja viimein saanut uudelleen käynnistettyä ja sen tueksi ajattelin ruveta käymään pikaisesti kuntosalilla pari kertaa viikossa jonkun soittotuntikuskauksen yhteydessä. Rivitanssit oli pakko ainakin tilapäisesti lopettaa ajanpuutteen takia, mutta joogaillastani pidän kiinni kynsin hampain.

Lähes parituntinen äherrys välillä melko raskaissakin jooga-asanoissa valmistaa kehoa pitkään loppurentoutukseen, jonka aikana maataan selällään ohuella matolla ns. kuolleen miehen asennossa. Ohjaajan kehotuksesta palataan taas hiljalleen elävien kirjoihin kääntymällä ensin oikealle kyljelle sydämen saadessa vielä hetken aikaa levätä, sitä kautta siihen istuma-asentoon mikä tuntuu hyvältä ja lopulta kokonaan seisomaan. Olo on totaalisen höperö, hieman hutera ja erittäin rento. Matka omaan keskipisteeseen on päättynyt.

TÄYSI-IKÄINEN

Hymyily

Sivelen armaita kasvojasi,
poskesi pientä omenaa,
siroja, kirkkaita kulmiasi,
tukkaasi silkinruskeaa,
nenääsi pientä ja lystikästä.
Sinua ilman en elämästä
mitään saattaisi aavistaa.
Vain sinun luonasi rakkaani pieni,
löysin kirkkaan, selkeän tieni,
iloni yksinkertaisen.
Ylpeät veljeni sanovat siitä,
että ei kykyni paljoon riitä -
pieni ja arkipäiväinen.

Mutta en lakkaa hymyilemästä,
luovu en viisaudesta tästä,
jonka syvästi ymmärrän.
Olen vain suojeleva syli,
kasva kauas äitisi yli,
äitisi tietämättömän.

Köyhä ja tietämätön kovin,
tänään meistä on jokainen.
Mutta valkein ja rikkain povin,
sinua ruokin hyväillen,
kasvatan kohti aikaa uutta,
selkeyteen ja totuuteen.
Kirkas rahtunen vastaisuutta,
siksi on kaikessa minkä teen.

(Aale Tynni)

PELASTAJA

Mulla alkaa aina välillä soimaan päässä joku biisi ilman että olisin sitä mistään musavehkeestä hetkeä aiemmin kuullut - tänään oon jammaillut Happoradion Pelastajan tahdissa. Sanat on koskettavia ja musiikki niin hyvää. Eilisen vaikerruspäivän jälkeen tänään on ollut taas ihan ookoo päivä. Niin ne tilanteet muuttuu. Onneksi.

Minä olen muuttunut
itseluottamus nollassa
Virun vakavassa tuulessa
virun pienessä jollassa
Sinä olet rakkaus
yön luodolla majakka
Tällä määrätyllä matkalla
maailmanpyöräni tarakka

Ei mun jalkani kanna
kun olen sinun kosketusta vailla
Eikä henkeni kulje
kun olen sinun kosketusta vailla
Pelasta mut
Pelasta mut
Pelasta mut

Minä olen horjunut
epäilen enemmän kuin ennen
Mutta halusit ihmisen
sen viat, sen heikkouden
Kyllä minä maljasi juon
jos sinä tahdot niin
Vien perille tän taakkani
joka minulle uskottiin

MITTA TÄYNNÄ

Kun mä oon sellainen periaatteen ihminen. Että jos oon jotain sanonut tai päättänyt, niin se sitten pitää.

Oon pitänyt pitkiä puheita täällä kotona siitä miten tärkeää olis, että jokainen oman taitonsa ja kykynsä mukaan osallistuis kotihommiin ja varsinkin omien jälkiensä korjaamiseen. Siistissä kodissa kun kaikkien on parempi olla ja rentoutua. Näin uskon. Ja yhdessä miehen kanssa käynnistettiin sitten kaikkien aikojen nipotuskausi: ystävällisesti, mutta napakasti muistutettaisiin lapsukaisia kaikista silmiin osuvista unohduksista, kuten omista astioista ja hujanhajan olevista puhtaista ja likaisista vaatteista, puhumattakaan niistä tekemättömistä kotitöistä. HOOOOH.

No nyt alkaa patterit loppua. Kun ei siitä vaan tule mitään!!! Tai siis tulee ehkä kolmannella tai neljännellä sanomisella. Mutta kun siinä vaiheessa kiehuu jo sisuksissa siihen malliin että höyry nousee korvista. Mikä p...hana siinä oikein on kun ei ne tajua???

Vaan faktaahan kaiketi on, että sen määrä lisääntyy, mihin kiinnitetään huomiota. Eli mitä enemmän me jankutetaan vaikka pyykkiin menevistä vaatteista, sitä varmemmin ne jättää niitä ympäriinsä lojumaan. Arrrgh. Huomiota se on huonokin huomio.

Melko vaikeaa tässä ruveta ketään reippaudesta kiittämään kun ei ole mitään syytä. Tai olishan niitä syitä tietty vaikka kuinka, mutta kun ei yhtään huvittais kehua noita jästipäitä tällä hetkellä. Sillä linjalla olis silti viisainta jatkaa, kyllä mä sen ymmärrän vähemmälläkin. Mutta kun risoo... sotkuinen koti, oma saamattomuus, yleinen niskurointi, samat ympyrät. Blaa blaa blaa. Vali vali vali.

Ei mutta..! Siinähän se: lomallehan meidän piti mennä, ihan pikkiriikkiselle, kahden aikuisen kahdenkeskiselle tauolle... Kahdestaan.

LISÄÄ RYHTIÄ

Vuoden taittuminen uudeksi ja kevään hiljainen läheneminen tuntuu kuin varkain antavan ihan uutta potkua elämään. Mieli on joulun jäljiltä jotenkin kevyempi (toisin kuin kroppa) ja olo on... hmmm... tyytyväisempi. Yllättäen.

Osaselitys tyytyväisyyteen on taatusti pienellä pintaremontilla, joka on jo portaikon osalta lähes valmis. Talitintit on seinillä ja katto on maalattu pariinkin kertaan, vähän vielä toisenlaista tapettia rappujen viereen ja sipaus maalia muutamaan kohtaan. Hyvältä näyttää.

Tyytyväisyyttä lisää edelleen uudenlainen reippaampi (luetaan tiukempi) ote kasvatuskysymyksissä. Arjen sujumiseksi pyritään kellonajoista (nukkumaanmenot, heräämiset, ruokailut, kotiintulot) pitämään entistä tiukkapipoisemmin kiinni ja jälkikasvua velvoitetaan huolehtimaan kotitöiden ohella paremmin omista "jätöksistään": märät pyyheliinat vessan lattialla, vanupuikot lavuaarin reunoilla, ajelehtivat kähertimet ja hiustenkuivaimet, mandariinin kuoret ja Aku Ankat... Nipotusta ilmassa siis.

Ryhtiä mahdollisten nuupahdusten varalle haetaan taas myös liikunnan avulla. Joogaillat ja yleisurheilukerhot on käynnistyneet, kuntosalikortti on harkinnassa ja juoksuhousuja kaivellaan komeron uumenista. Mies käy usein töiden jälkeen hiihtolenkillä ja pikkulapsetkin tykkää hiihtää, lasketella ja luistella. Nuoriso on aloittanut oikean kunto-ohjelman, johon kuuluu sopivasti lenkkeilyä, lepoa ja kuntopiirejä. Melko ryhdikästä menoa, sanoisin.

RINSESSA RUUSUNEN

Meidän pienin prinsessa, pyörein vauveli, täytti kymmenen vuotta. Siis hui, miten aika rientää..! Vielä hetki sitten tämä tyllerö uinui päiväunia vaunuissaan, kesäinen röyhelöhattu silmillään, paljaat varpaat harittaen. Ja herättyään valloitti koko maailman aurinkoisella hymyllään ja pehmeällä olemuksellaan, oih...


Pienen pieni petkuttaja,
heinänlapsi kutkuttaa,
varvasvauvaa naurattaa.

Heinikossa heiluvassa,
tupsukossa tuoksuvassa
silkkirimpsu heinänrölli
röyhyänsä hepsuttaa,
petkuttaa ja kutkuttaa.
Varvaslasta naurattaa.

-Hannele Huovi-


Neiti Aurinkoinen on edelleen valloittava persoona ja hymyileekin kauniisti sille päälle sattuessaan. Hänessä on jännä yhdistelmä ujoa & rauhallista ja toisaalta villiä & sähäkkää luonnetta. Ihan viime aikoina on olemuksessa ollut havaittavissa myös teinimäisiä piirteitä asenteineen ja ilmeineen. (Voi ei kai vielä..?)

Kolmasluokkalaisemme on taitava käsistään. Jouluaattona saimme kaikki häneltä itsetehtyjä ja -paketoituja lahjoja: mm. itsetehdyn kynttilän, virkatun kännykkäpussin ja itseommellun penaalin vetoketjuineen(!). Näitä kädentaitoja en voi lakata hämmästelemästä, itse kun en saa oikein mitään aikaiseksi. Kymmenvuotiaamme on myös taitava jaloistaan. Tai siis nopea. Tosi nopea. Koko pitäjän nopein. Ties vaikka jonain päivänä Suomen nopein tai maailman nopein. No joo :) Meille on kerrottu että nyt olis aika panostaa ja lähteä katsomaan kuinka pitkälle rahkeet riittää, mutta en mä oikein tiedä. Ei taida aika riittää mihinkään kisakuskauksiin pitkin muutenkin täysiä viikonloppuja. Katellaan nyt. Mutta taitoa siis löytyy tästä tytöstä. Ja tarmoa.

HYVÄ NÄIN



Joulu on kääritty kasaan ja kevättä kohti mennään seinälle nostettujen talitinttien kera. Parin viikon talviloman ja joulukoheltamisen jälkeen on mukavaa palata normaalielämään: ajoissa ylös, ajoissa nukkumaan ja siinä välissä sopivasti harrastuksia ja muita rutiineja, ARKEA.

Arjen aloitukseen liittyy usein näin uuden vuoden kynnyksellä lupaus tai toive jostain paremmasta.  Paremmasta vartalosta, paremmasta hermojen hallinnasta, paremmasta minästä. Mä ajattelin antaa itselleni luvan tyytyä siihen mitä oon ja opetella asioiden hyväksymistä. 

Joo, mä poksahtelen välillä ja teen virheitäkin ja erehdyn, mutta oon kaikessa epätäydellisyydessäni silti ihan hyvä tyyppi ja nainen paikallani, tarpeellinenkin. Mulle on tärkeää olla kuulolla ja auttaa, jutella ja huolehtia, elää arkea ja suunnitella tulevaa, haaveilla ja uneksia. Tätä elämää. Tässä ja nyt.  

SOPIVAN SÄRMIKÄS?

Välillä vaikea, joskus helpompi. Usein sähäkkä, harvoin tyyni. Minä Monimutkainen Nainen. Vähän niin kuin Valion Finlandia-juusto: vivahteikkaan voimaisa, sopivan särmikäs.

Mikä ihme siinä oikein on että joillekin ihmisille asiat vaan yksinkertaisesti ON jotain ja toiset ihmiset AJATTELEE aivonsa kippuralle pienimmästäkin syystä..? Mä kuuluisin mieluusti tohon ensimmäiseen kategoriaan, mutta kun en vaan osaa enkä pysty.

Uusi vuosi alkoi järkyttävällä kärhämöinnillä heti aamusta kun selviteltiin koukeroisia ihmissuhdekuvioita vanhempien tyttöjen kanssa. Ymmärtämättömyys ja turhautuminen oli suurta puolin ja toisin, eikä tilanne päättynyt ollenkaan hyvin. Sietokyky ylittyi ja kuppi meni nurin niin että paukahti.

Ne viimeisten kuukausien teinikuhinat on toisaalta enteilleet jotain suurempaa purkautumista ja sellaisen aika oli siis heti uuden vuoden alussa. Ehkä hyväkin näin. Ilma tuntuu kirkastuneen ja me  taidetaan ymmärtää vähän paremmin toisiamme. Ja itseämme.