HEIJASTUKSIA

Valoa. Pimeyteen.

Kynttilä heijastaa.

Kiitollisuus on suuri.

Ihminen on pieni.

Sinä olet ihme.

ME KAKS SYYS-LOKAKUUSSA

Mä en oo vaan muistanut. Että tätäkin asiaa piti pähkäillä ja pohtia. Oon ihan kokonaan unohtanut miettiä MEITÄ.

Vaan nyt mietitään:

Me ollaan harrastettu niitä rivitansseja jo monen viikon ajan. Kerran oltiin poissa, kun lastenvahti (lukiolainen) teki oharin ja miehellä oli flunssa. Ihan hyvillä mielin ollaan sinne aina menty ja hikipäisinä tanssahdeltu. Pari kertaa ollaan kotiintuloreissulla pysähdytty huoltoasemalle ostamaan irtokarkkeja. Ja ollaan me jutusteltukin vähän kaikesta niillä automatkoilla. Että tuulettumassa on siis käyty.

Me ollaan oltu vanhempina aikalailla samoilla linjoilla näissä kasvatusprobleemoissa. Tiukat vääntötilanteet eri-ikäisten lasten kanssa on välillä todella haastavia ja kuluttavia, ja silloin on hirmu hyvä saada toiselta vetoapua. Jostain syystä mun päälle roiskuu aina enemmän kuraa niissä Tilanteissa, kun taas isi on se mukavampi (lue "lepsumpi") vanhempi. Mutta ei se mua haittaa, pääasia että hommat hoituu ja pulmat selviää. 

Me ollaan oltu paljon kotosalla (niin kuin aina), eikä kuitenkaan tahdota saada oikein mitään aikaiseksi. Tai siis tietty koko ajan jotain pientä tyyliin polkupyörien kunnostus, ikkunoiden korjaus, kellarin siivous ja autokatoksen rakentaminen. Sellaisten isompien hommien lista (toinen vessa, uudenlainen saostuskaivo, keittiöremontti, talon alapohjan kunnostus, terassi, sauna...) tuntuu paisuvan koko ajan, hooh. Kun sitä aikaa ei tunnu riittävän mihinkään ylimääräiseen puuhaan arjen pyörityksen lisäksi. Ja joskus pitäis voida vaan ihan huilia ja löllötelläkin. Mistä sais lisää tunteja vuorokauteen, päiviä viikkoon, viikkoja vuoteen..?

LASKEUTUMISTA

Mulla on ollut valtava tarve pilkkoa ja pienentää, asioita ja ongelmia. Oikein pureutua kaikkeen, vimmalla. Kesän jälkeen, ennen talven tuloa. RATKAISTA.

Onkohan musta tulossa muumi, joka valmistelee talviunillemenoa..? Kuulostaa kieltämättä aavistuksen verran houkuttelevalta, hmm... Että paineltais
mennä piiiitkille nokosille koko porukka ja herättäis kevään ensimmäiseen linnunlauluun: "Titityy..!" Oltais nukuttu monta kuukautta ja pian olis taas kesä... Haaveilee... Hymyilee... Sekoilee...

Nyt oon miettinyt että olis aika hiljentää vauhtia ja hidastaa tahtia. Ehkä nää viimeaikojen kotkotukset on enteilleetkin jostain alitajuisesta tarpeesta laskeutua kohti rauhaisampaa oloa ja eloa. Sisäisen hyrinän tueksi ajattelin ensi viikolla käynnistää kerran aikaisemmin kokemani sitruunamehupaaston, joka jäi mieleeni vaikuttavana ja eheyttävänäkin ajanjaksona.

Joo. Tänä aamuna jätin siis kahvit juomatta. Ja huomenna alan keventää syömäpuolta. Keskiviikko vois olla eka varsinainen paastopäivä. Jänskättää vähäsen :)

AAMULLA

Aamulla töihin mennessä täytyy pysähtyä. Katselemaan kaunista.

OPETTELUA

Hyvinhän tämä viikko päättyi, vaikka alkoikin kehnosti.

Ollaan mietitty, että alettais itse kukin opetella aktiivisesti uusia taitoja. Että pidettäis oikein kirjaa taitojen kehittymisestä ja valittais taas uusi taito, kun edellistä on harjoiteltu tarpeeksi. Miten taitavia meistä vielä tuleekaan...

Alkajaisiksi kerholainen opettelee sietämään eroahdistuksen aiheuttamaa ikävää ja ekaluokkalainen pitkistä kalsareista aiheutuvaa pukeutumistuskaa, komentoora opettelee aktiivisempaa osallistumista oppitunneilla ja esiteini myönteisempää suhtautumista läksyjentekoon. Ja me aikuisemmat opetellaan aikuismaisempaa käyttäytymistä toisiamme kohtaan, mitä kaikkea se sitten pitääkään sisällään..?

Muutaman päivän puhumattomuus meidän isojen tyttöjen kesken antoi kaivattua lisäaikaa ajatella ja oivaltaa. Mulle on tärkeää ymmärtää miksi joku käyttäytyy niin kuin käyttäytyy tai sanoo mitä sanoo. Kieltämättä olis paljon helpompaa, jos tiukan paikan tullen vois vaan kohautella olkapäitään ja antaa asioiden ja ihmisten olla. Mutta kun sitä on tällainen vääntäjä-kääntäjä-tyyppi luonteeltaan, ei oikein osaa. Nyt oon kuitenkin päättänyt ainakin opetella etäisyyttä (siis näiden typyjen kanssa) ja olla lähinnä käytettävissä. Säännöistä meinaan silti pitää taas kiinni pienen tauon jälkeen. Ettäs tiedätte.

MUTAKAKKUA, OLKAA HYVÄ!








Tätä kannattaa kokeilla. Helppoa kuin heinänteko ja maistuu taivaalliselta. Tarvitaan:

• 200 gr voita
• 200 gr tummaa suklaata, jossa kaakaota väh. 70%
• 4 kananmunaa
• 2 dl fariinisokeria
• 1 dl vehnäjauhoja
• 1 tl leivinjauhetta

1. Sulata voi ja nosta kattila liedeltä.

    Sekoita joukkoon paloiteltu suklaa.

2. Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi.

    Lisää keskenään sekoitetut jauhot ja suklaavoi-seos.

3. Kaada taikina voideltuun irtopohjavuokaan, halkaisija 24cm.

    Paista 200 asteessa n. 15 minuuttia.

    Valmiin kakun kuuluu olla hieman löysä sisältä, nam.

4. Tarjoile jäätelön tai kermavaahdon kera.

    Jos maltat, syö vasta seuraavana päivänä,

    jolloin se on parhaimmillaan.

    Tästä ei kakku parane.

ERÄVOITTO

Joskus on heti aamusta sellanen olo, että tänään on hyvä päivä. Joskus taas on sellanen olo, että tästä päivästä ei tuu yhtään mitään. Yleensä ne aamut on sellasia keskivertotapauksia, ei mitään huippufiiliksiä suuntaan tai toiseen, normaaliarjen tasaista perusvääntöä vaan. Tänään on ollut hyvä päivä.

Kerholainen kammettiin jälleen kerhoon, mutta eiliseen päivään verrattuna huomattavasti vähemmällä vaivalla. Eilen kerhomatkaa oli taivallettu "Askel eteen, kaksi taakse" -periaatteella sillä seurauksella, että vauhtia piti hakea jossain vaiheessa uudestaan kotoa asti. Lopulta oli viejältä käämi kärähtänyt ja hihat palaneet siihen malliin, että oksat pois: "Kerhoon mars!!!" Sinnehän se oli sitten mennyt, ja paineli mennä tänäänkin. Oolalaa.

Tähän päivään suhtauduin jo valmiiksi pelonsekaisin tuntein, että mitenköhän taas sujuu mikään, MUTTA -> Lähes lauleskellen ja jotenkin helpottuneen oloisena lähti vesseli aamulla kohti kerhokyytiä, kun kuski kaarsi sepelit sinkoillen pihaan. Vilkuttikin vielä auton ikkunasta. Voi pientä jästipäätä.

Teinit on liittoutuneet keskenään ja tekee irtiottoa pitkin harppauksin. Vanhempien kai kuuluukin jossain vaiheessa muuttua idiooteiksi eli tavoite saavutettu. Wau, onnea meille ärsyttäville urputtajille! Ollaan me vaan niin parhaita.

VÄÄNTÖÄ

Viime päivinä ollaan väännetty oikein urakalla: Ekaluokkalainen vääntää vuoronperään ketjusilmukoita ja itse tekemiään sormiskeittilautoja suu supussa ja kulmat keskittyneessä kurtussa, esiteini vääntää ja vaikeroi läksyjensä kimpussa kaiket illat, komentoora vääntäisi mielellään pikkuveljiltään niskat nurin monta kertaa päivässä, teinien kanssa väännetään kaikesta maan ja taivaan välillä sekä kerholaisen kanssa ihan vaan kerhoon menemisestä. HOOH.

Mä mietin joskus että mitä jos antaisin vaan olla. Lopettaisin sen vääntämisen ja antaisin todellakin vaan olla. Menkööt nukkumaan silloin kun huvittaa, tiskatkoot sitten kun astiat loppuu, tapelkoot niin että tapetit irtoaa, syökööt kyynärpäät pöydällä, olkoot… Välillä tekis mieli nostaa kädet pystyyn ja sanoutua irti koko hommasta, lähteä nostelemaan ja sanoa että ”Morjensta vaan kaikki, meikä menee nyt! Nähdään vuoden päästä!” No jaa, ehkä viikon päästä. Kyllä tekis terää. Alkaa taas kuulostaa siltä kuin oltais loman tarpeessa. Ehkä joku hotelliviikonloppu?
Hmmm…?

TYÖPAIKALLA

Tämän viikon aamupäivät ollaan kerholaisen kanssa oltu työpaikalla. Pikkukaveri on tutustunut oikein urakalla niittien, paperiliittimien ja kuminauhojen kiehtovaan maailmaan. Yhtenä päivänä viime viikolla oli kerhossa alkanut itkettää ilman erityistä syytä ja sen jälkeen tuli tyrmäysreaktio koko asialle: "Kerhossa on tylsää ja kaikki häiritsee ja mulla on äiti sua ikävä, enkä mä mee enää koskaan kerhoon!!!" Jaahas.

"Nooh, mennään siis työpaikalle molemmat, eiköhän se kerhokin taas ala maistua, kun vietetään pari tylsää päivää pölyisten mappien keskellä", ajattelin toiveikkaana. Viikko vierähti, eikä psykologinen sodankäynti näytä tuottavan tulosta ollenkaan. Eilenkin löytyi työpaikan kätköistä mahtava pahvilaatikko eli monsteriauto, johon heppu askarteli mittarit ja systeemit ratteineen päivineen. Siinä se istua kökötti pitkän ajan laatikossaan itsekseen höpisten ja lauleskellen. Ja viihtyi vähän turhankin hyvin. Voihan nenä.



Autolla ajetaan varo-varovasti
ettei kaatuisi kallis lasti
mittari näyttää kaheksaakymppiä
jarrut on epäkunnossa.
Pois kaikki mummot alta
tie näyttää kapealta...
PRRR-RRR-NNN!!!



SATEENKAAREN VÄREJÄ

Mun on hyvä olla iloinen. Mä voin olla välillä surullinenkin. Mä saan myös pelätä ja olla vihainen. Mulla on oikeus erilaisiin tunteisiin ja jopa velvollisuus edellä mainittujen tunteiden kokemiseen. Ilo, suru, pelko ja viha on jokaisen ihmisen (myös äidin) perustunteita - niitä siis kuuluu tuntea ja varsinkin ilmaista. Tunteiden puuskassa on suotavaa muistaa käyttäytyä ikänsä mukaisesti ja yleisesti hyväksyttävällä tavalla, kuitenkin.

Mulle on kerrottu että tukahdetut, piilotetut tai kohtaamattomat tunteet aiheuttaa möykkyjä ihmisen sisälle. Sitä voi aika helposti jättää negatiiviset jutut käsittelemättä ja yrittää ikäänkuin haudata tai koteloida vaikeat tunteet sisällensä, jossa ne sitten jatkaakin omaa elämäänsä ja kietoutuu yhteen aiheuttaen ahdistusta ja pahaa oloa. Ihan loogista peruspsykologiaa.

Mä oon niiiin helpottunut kun sain kuulla että vihastuminenkin on hyvästä. Oon mä aina ajatellut että säännöllinen suutahtaminen ja eriasteiset raivarit kuuluu äkkipikaisen ihmisen tavaramerkkeihin siinä missä sekopäiset riemukohtauksetkin, mutta nyt vasta ymmärrän että vihaa saa tuntea ilman huonoa omaatuntoa, voihan fiuuu-huuuh sentään. Onpa mahtavaa kun ymmärrys itseä ja ihmisenä olemista kohtaan voi lisääntyä. Oppia ikä kaikki.

KELPAAT KELLE VAAN

Nyt on kuppi oikeinpäin. Ja täynnä kaikkea tirisevää hyvää. Niin paljon hyvää että siitä on vaikeaa edes kertoa. Eikä haittaa ollenkaan vaikka se kuppi taas kaatuu, sen kuuluukin mennä nurin. Ja se on ihan ookoo. Kiitos Päivi Niemi ja Vivamo. Antoisan ja eheyttävän viikonlopun pointti tulee tässä:

Kelpaat kelle vaan/Juha Tapio

Hetken vielä tämä puoli maailmaa,

hetken vielä nukkuu yötä valkeaa.

Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,

parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin.

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,

sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää.

Mut joku aamu mä tiedän sen,

sä heräät huomaamaan,

sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.

Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,

ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin.

Hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,

hetki vielä kirkas aamu aukeaa.







VEM KAN SEGLA

Vem kan segla förutan vind?

Vem kan ro utan åror?

Vem kan skiljas från vännen sin

utan att fälla tårar?

Jag kan segla förutan vind.

Jag kan ro utan åror.

Men ej skiljas från vännen min

utan att fälla tårar.

Oheinen kappale on soinut mun mielessäni jostain syystä viime ajat. En oikeastaan muistanut siitä kuin sävelen ja kaksi ensimmäistä lausetta. Kaivoin loput netistä ja ymmärsin
että mulla on ikävä. Ystävää. Kaukana. Onneksi on puhelin.

HETKIÄ

Mä en taida olla mikään aamuihminen, jos sillä tarkoitetaan henkilöä, joka on pirteä ja reipas heti herättyään. Ei kuulosta kovin tutulta. Toisaalta, jos aamu lähtee sujuvasti käyntiin niin kuin tänään, oon hyperonnellinen.

Peitto korvilla kuuntelen, kun pikkutytöt tekee lähtöä kouluun itsenäisesti ja sopuisasti. "Heippaaa! Hauskaa päivää, ajakaa varovasti!" Viereiseen pianohuoneeseen on kerääntynyt poikien lisäksi isoja tyttöjä vilttien alle, kun "MUUMIT ALKAA!!!". Mä nautiskelen vapaapäiväajatuksesta vielä vähän aikaa ennen kuin tassuttelen villasukissa kahvikupposelle. Sanomalehden ja paahtoleivän rapinat sekoittuu toisiinsa, ja talossa on hyvä hetki.