sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

TÄYDELLINEN PÄIVÄ



MESTARIPIIRROS / ANNA PUU

Sinä päivänä kun Luoja teki sinut
Hän ei muuta tehnytkään
Heräs aikaisin, otti kynän käteen
Rupes siinä piirtämään

Päivä kului, mut hetkenkään lepoa
Piirtäjä ei kaivannut
Aivan niin kuin olis hurmoksessa ollut
Mestari valmisti sut

Se kuva oli kaunis
Oi, ihme suorastaan
Muodon jumalaisen sai
Kuvan viereen hän merkkas ettei suhun
Päde kuolevaisten lait

Niille jotka yhä epäilevät Luojaa
Sanon vastaukseksi vaan
Että jos ne edes kerran näkis sinut
Kaikki rupeis uskomaan


*   *   *





Täydellisiä, ohikiitäviä hetkiä on usein, täydellisiä päiviä todella harvoin. Eilinen oli sellainen. Täydellinen päivä. 

Jo konfirmaatiopäivää edeltävä ilta sujui hyvin ja rauhallisesti viimehetken valmistelujen parissa. Juhlapäivän aamu ennen kirkkoon lähtöä meni myös mallikkaasti ilman yhtäkään konfliktia huolimatta siitä, että koko perhe juhlakalua lukuunottamatta lähti samasta yhden vessan/suihkun osoitteesta. Vivamon rippileirin konfirmaatiomessu ja päätöstilaisuus jäivät mieleen vaikuttavina ja liikuttavina kokemuksina. Jälleen kerran. 

Neljännen tyttäremme rippijuhlat jatkuivat kotiterassilla syömisen ja kahvittelun merkeissä. Lohisoppa oli taas äärimmäisen maittavaa ja leivonnaiset herkullisia. Vieraat viipyivät ja viihtyivät. Tarjoilujen lisäksi saimme nauttia meille tärkeiden ihmisten seurasta sekä upeista ja koskettavista musiikkiesityksistä. Isosiskojen laulaessa Mestaripiirrosta valui ilon ja kiitollisuuden kyyneleitä myös pitkin päivänsankarin poskia. 

P.S. Eilinen päivä sai arvoisensa päätöksen kun astelimme hiukset hulmuten kolmen ystävyksen kesken kohti Nordcenter Music Festivalia kokemaan itse Jari Sillanpäätä omassa pikku kylässämme. Siis WAU!

P.S.2 Viime kuukausiin on mahtunut paljon kaikkea kivaa, koskettavaa ja kiirettä. Perjantaina alkanut loma toivotetaan väsyneenä mutta onnellisena tervetulleeksi :)


sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

RUUHKAVUODET

Ennen otsikointia kävi mielessä, että oonkohan käyttänyt samaa sanaa ennenkin, mutta en jaksanut/ehtinyt tarkistaa. Ja vaikka olisinkin, ei haittaa, koska tällä teemalla mennään.

Kiirettä pitää siis. Koko ajan. Samaan aikaan hirvittävä haikeus siitä, että kohta tää loppuu. No ei varmaankaan koko elämä, mutta jokin aikakausi kuitenkin käy uhkaavasti loppua kohden. Lapset kasvaa ja kehittyy, ja me kaks siinä sivussa rupsahdetaan samaa tahtia. Hitaasti, mutta varmasti.

Viime kirjoituksen jälkeen on kaksi lapsista täyttänyt taas lisää vuosia. Vanhimmasta pojasta tuli teini ja kolmanneksi vanhimmasta tytöstä täysi-ikäinen. Voisko tän ajankulun vaan pysäyttää tai edes hidastaa? Vai olisko mahdollista palata menneeseen ja elää joitakin hetkiä uudestaan, kun ne oli niin upeita ja nopeasti ohimeneviä? Eikö mitenkään..?

Kyllähän mä sen tiedän, että elämä on matka. Että jostain tullaan ja johonkin ollaan menossa. Enkä kai ihan tosissani kummiskaan haluaisi jäädä yhteen ja samaan tilanteeseen. Välillä vaan tuntuu, ettei pysy perässä kaikessa mitä ympärillä tapahtuu. Tai omassa itsessä. Tarttis lisää kapasiteettia ja kykyä kaiken käsittelemiseen ja sisäistämiseen. Kun sitä on tällainen tunne edellä taaksepäin mönkivä rapuihminen.

Mitä muuta? Töitä, tapaamisia, ajattelua, keskusteluja, työstä palautumista, ajatusten harhailua ja arjen hallintaa. Sitä se oma elämä kai enimmäkseen pitää sisällään nyt. Painopiste on lisäkoulutuksen aloittamisen myötä siirtymässä uhkaavasti työelämään, joka on erittäin mieluisaa ja antoisaa, mutta myös haastavaa ja kuluttavaa. Aikaa omille harrastuksille tai vaikkapa parisuhteen hoitamiselle ei hyvästä tahdosta huolimatta tunnu järjestyvän. Mielessä silti on usein, että jottain tarttis tehrä, mutta siihen se sitten jääkin. Toisaalta, ehkäpä asioiden tiedostaminen on jo tärkeä muutokseen johtava seikka, ja seuraavaksi sitten vaan odotellaan sitä inspiraatiota ja oikeaa hetkeä.

Joka tapauksessa on ihanaa, kun on kevät. Pihan ainoa kunnollisen kokoinen omenapuu kaatui väsymyksestä kyljelleen, ja nurmikko muistuttaa päivä päivältä enemmän perunamaata futispoikien ansiosta, mutta joka hetki mennään kohti kesäisempiä kelejä ja vastaleikatun nurmikon tuoksua. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa.

P.S. Edelliseen kirjoitukseen viitaten oon sitä mieltä, että nämäkin valinnat on ihan omia ja seison niiden takana leuka pystyssä. Haluaisin vaan lisää tunteja vuorokauteen ja sata samanlaista toivomusta. Kun maailma ei riitä.

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

VAPAUS VALITA

Vapaus valita. Ehkä yks oman elämän hienoimmista ja arvostetuimmista jutuista. Tuntea itsensä vapaaksi tekemään asioita mitä haluaa tehdä. Ilman syyllisyyttä tai huonoa omaatuntoa. Että on oikeasti mahdollisuus itse päättää mihin aikaansa käyttää. Ei mikään itsestäänselvyys.

No juu, suhteutettuna tietenkin voimassaoleviin realiteetteihin, kuten henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, vireystilaan ja varallisuuteen. Mutta noin niinkuin periaatteessa on upeaa ymmärtää kuinka paljon tämä lahjaksi saatu elämä lepää myös omien valintojen varassa. Tiedostan toki samalla surullisena, että on olemassa tekijöitä, jotka saattavat jumittaa ihmistä ja estää tätä elämästä oman etunsa ja onnensa mukaisesti.



TYYNEYSRUKOUS

Jumala suokoon meille tyyneyttä hyväksyä asiat, 
joille emme voi mitään,
rohkeutta muuttaa asioita, 
joihin voimme vaikuttaa,
ja viisautta erottaa
nämä asiat toisistaan.



Viikonlopun aikana kävimme koko perheen kera onnittelemassa 23-vuotiasta esikoistamme opiskelukaupungissa. Muiden lähtiessä kotimatkalle jäin vielä tunnelmoimaan nuoren aikuisemme eloa ja arkea yhden yökylän verran. Seuraavana iltana siirryin junalla pääkaupungin sykkeeseen ja majailin myös yhden yön toiseksi vanhimman lapsemme luona. Niin kutkuttavaa oli päästä kurkistamaan jo niin itsenäisten lastemme aikuisiin elämiin ja omiin pikku koteihin. On ne vaan niin ihania kaikki.

maanantai 18. tammikuuta 2016

LUOVA TAUKO

Taukoa on ollut. Kaikkea on tapahtunut, mutta ilmeisesti oon pystynyt käsittelemään asioita niin, etten oo kokenut niistä sen suurempaa jakamisen tarvetta. Koska oon kerran pysytellyt hiljaa. Tai sitten hulinaa on ollut ihan liikaa, enkä oo vaan ehtinyt.

Tiivistettynä väittäisin, että hyvää kuuluu. Noin niin kuin äkkiä ajateltuna. Pojat on hurahtaneet jalkapalloon ihan täysillä kummatkin, ja arki täyttyy paljolti treeni- ja turnauskuskauksista sekä urheiluvaate- ja varustehuollosta. Kompastelen päivittäin haiseviin nappulakenkiin ja jalkapalloihin, ja kotimme tyypillisin ääni  pesukonehurinan lisäksi on tätä nykyä pallon pomputtelu, joka kantautuu eteisestä lukuisten tekniikkaharjoittelujen aikana.

Keskimmäiset typykät on teinejä omine kasvuun liittyvine kipuiluineen ja murtautumisineen, ja isot tytöt jo niin aikuisia ja itsenäisiä. Näin sen kuuluu kai mennäkin. Me kullan kanssa pärskytellään kaiken keskellä, eikä aina oikein tiedetä mistä ollaan tulossa tai mihin menossa ja mitä varten. Rakkautta tuntuisi kuitenkin riittävän, ja se on kai oleellista. Ruuhkavuodet jatkuu aina vaan, keski-iän kriisi on parhaimmillaan ja viidenkympin villitys kurkistaa ihan nurkan takana. Että ei käy tylsäksi elämä.

Luovaa taukoa on blogin lisäksi yritetty pitää myös arjesta. Viikonloppuna vietettiin nuorimman tytön 15-vuotissynttäreitä helsinkiläisessä hotellissa asiaankuuluvine hemmotteluineen. Hotellihumputtelujen ohessa nautimme olostamme mm. intialaisessa ravintolassa ja nykytaiteen museossa, jossa yllätin itseni kyynelehtimästä vuolaasti katsoessani videota pianomusiikilla vaikutetuista muistisairaista. Niin koskettavan kaunista oli nähdä miten musiikin avulla voitiin herättää jo lähes kokonaan sammunut ihmismieli edes hetkiseksi henkiin. Kunnes se taas katosi.


perjantai 11. syyskuuta 2015

VOIHAN PALJU

Ihan kohta pääsen pulahtamaan ensi kertaa saunan edustalla kököttävään puiseen saaviin. Viime viikonloppuna sitä testailtiin lähinnä miespuolisen kaveriporukan kesken, ja hyvin näytti toimivan. Ainakin jos jotain voi päätellä siitä kuinka monesti siellä kastauduttiin ja kuinka saunomisesta paljukäynteineen ei meinannut tulla loppua lainkaan. Aamu ehti valjeta ennen kuin paljun lämpimästä ja kosteasta sylistä maltettiin irtaantua.

Kesä on kääntynyt syksyyn, ja siitä mä tykkään nykyään kovasti. Joskus aikaisemmin kotiäitivuosia viettäessäni muistan koulujen aloituksen ja pimenevien iltojen tuntuneen välillä ahdistavilta. Toiset tuntuivat siirtyvän elämissään taas eteenpäin, ja mä vaan poljin paikoillani, vuodesta toiseen. Nyt iltojen hämäryys ja vilpoisuus tuntuu turvalliselta ja kodikkaalta, oikealta.
(Ai miten niin tunneihminen..?)

Mä uskon, että iso osuus turvallisuudentunteen vakiintumiselle on opiskelun myötä auenneella uudella maailmalla mielekkäässä työympäristössä. Tietty terveydentilaan liittyvät koettelemukset on myöskin pakottaneet tarkastelemaan elämää totutusta poikkeavien linssien läpi. Lisäksi on ihanaa, kun on omannäköinen koti (pihasaunoineen), jonka suojissa makustella ja mietiskellä omaa elämäänsä ja valintojaan, ja tykätä niistä. Mä lähden tästä nyt sytyttelemään öljylamppuja saunareitin varrelle.

*       *       *

Seuraavan päivän lisäys:

Ensin paljussa oli liian kylmää, sitten liian kuumaa ja lopulta... Ihan täydellistä. Pisteenä i:n päällä yläpuolella kirkas tähtitaivas. Wau.



sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

KAKSI SYDÄNTÄ

Mä en oikein oo mikään koruihminen. On mulla joitakin rakkaita aarteita, mutta enimmäkseen ne pysyy piirongin kätköissä - vihkisormuskin on välillä "kateissa" pitkiä aikoja. Valmistuttuani lastenohjaajaksi kaksi vuotta sitten halusin hankkia itselleni muiston, jota voin tarvittaessa kantaa mukanani. Pitkähkön harkinnan jälkeen päädyin ostamaan punotun nahkarannekkeen, johon voi kerätä monenlaisia hopeasta tehtyjä symboleja. Ensimmäinen symboleista oli pieni ristillä merkitty Raamattu.

Toisen symbolin hankin pian valmistumiseni jälkeen, kun sain kuulla päässäni olevan kasvaimentyngän jatkaneen kasvuaan. Samoihin aikoihin oli esikoiseni lähdössä kolme kuukautta kestävälle reppureissulle Aasian perukoille. Symboliksi valikoitui luonnollisesti suojelusenkeli turvaamaan meidän molempien edessä olevaa matkaa.

Hääpäivä koitti heti kohta magneettikuvauksen jälkeen. Sydän oli täynnä ahdistusta, mutta myös verenpunaista rakkautta. Rannekkeeseen ilmestyi punainen sydän hopeisella reunuksella.

Leikkauksen jälkeinen aika täytti mieleni valtavalla ilolla ja valolla. Vaikka naama oli kipeä ja mustaksi turvonnut ja edessä oli kuuden viikon sädehoitojakso, mä olin liekeissä. Ihan vaan elämästä ja elossa olemisesta. Mä leijailin tietoisuuden tasosta toiseen ja täytyin kiitollisuudesta ja riemusta joka päivä uudestaan. Muistutukseksi pahojen päivien varalle valitsin nahkapunokseen kimaltelevan helan. Hoitokäynnit syöpätautien klinikalla, kuten myös aikaisemmat sairaalajaksot Töölön sairaalassa, olivat rentoja ja sujuvia, ja tunsin koko ajan olevani turvallisissa ja osaavissa käsissä. Suomalainen sairaanhoitohenkilökunta ja lääketiede saivat oman vaaleanpunaisen symbolinsa.

Toissapäivänä armas muruseni yllätti mut samanlaisella punaisella sydämellä kuin olin itse itselleni kaksi vuotta aikaisemmin hääpäivän kunniaksi ostanut. Mikä hassu, mutta onnellinen yhteensattuma. Ei kai rakkautta voi koskaan olla liikaa.

Rannekoru on jossakin lähelläni koko ajan. Ellei se ole ranteessa, löytyy se laukun pohjalta tai hyllyn kulmalta. Kerran se oli kadoksissa pitkän aikaa, kun joku apulaisistani oli siivouspäivänä laittanut sen vaan muiden korujen joukkoon. Huh ja fiu.

Usko, toivo, rakkaus, ilo, onnellisuus ja riemu. Kiitollisuus. Joitakin mainitakseni. Ja muistaakseni.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

EILISEN RAUKEUS

Ensimmäisen lomaviikon viimeiset hetket ovat käsillä ja mieli on hieman apeana, vaikka töihin onkin mukava palata. Viikko piti sisällään kaikkea kivaa ja tarpeellista, enimmäkseen kotoilua ja joutenoloa, mutta myös ystävien tapaamista ja pientä touhuilua.

Ikkunasta vyöryy sisään sateenjälkeinen vihreys. Saunamökkerö näyttää siltä kuin se olisi ollut tontin perällä aina. Kallellaan oleva omenapuun rotisko kaartuu kauniina pihaterassin ylle. Syreenit ovat kukassa ja juhannusruusujen nuput puhkeamaisillaan. Hiuksissa viipyilee savun tuoksu laavuretken jäljiltä. Tämän päivän kaikkeus koskettaa. Huomenna on uusi päivä.